Kutsuvat hulluksi

Seinät puhuvat.
Kertovat vitsejä.
Lattia pehmeästä villasta tehty.
Käperryn lampaalleni nauramaan.
Keinun kuin olisin lapsi.
Nauran.
Kyyneliä poskillani.
Hullu, hullu, hullu.
Kompuroin etsien valonkatkaisijaa.
Seinä on pehmeä kuin lapsen poski.
Luiset polveni muuttuvat päivien myötä sinertäviksi,
ne ovat täynnä sisäisiä verenpurkautumia.
Käteni märät kuin vedenneidolla,
kasvoni kosteat
ja hymyni vääntynyt irveeseen.
Käteni osuu katkaisijaan.
Vapisen.
Naps.
Valo täyttää huoneen.
Turvassa.
Pimeys satuttaa,
se on syntistä,
likaa minut ja ajatukseni.
Mies astuu lampaalleni,
kantaen tarjoitintaan,
kovin hopeaa ja kaunista,
joka säteilee valon siihen osuessa.
Hymyilee hän vienosti,
vaikka silmäni muuttuvat viiruiksi,
kynnet kiinnittyvät peittoihin.
Tervehtii hellästi,
kaataa vaaleanpunaiseen lasiin vettä
ja antaa päivän annokseni.
Sininen, sininen, oranssi, valkoinen.
Yksi, kaksi, kolme, neljä.
Silmät mustina vaivun horrokseen,
miehen silittäessä hiuksiani
valkoisessa puvussaan.